Olen iloinen siitä, että muutimme matkasuunnitelmiamme hieman ennen Australiaan tuloa. Meidän oli tarkoitus olla ensin kuukausi Sydneyssä ja sitten vasta mennä Canberraan. Onneksi teimme muutoksen, ilman sitä en olisi enää nähnyt Alexia. En tuntenut Alexia kovin hyvin, näin hänet vain kolme kertaa, kahtena kesänä Suomessa ja nyt Australiassa. Minua harmittaa todella paljon, etten ikinä oppinut tuntemaan häntä paremmin, hän oli niin positiivinen ja elämänmyönteinen ihminen. Hän halusi viimeisinä päivinäänkin elää mahdollisimman normaalia elämää, yhtenä päivänäkin yllätimme hänet imuroimasta, vaikka se nyt olisi ollut viimeinen asia, jota hän olisi niin sairaana saanut tehdä! En ole vieläkään sisäistänyt sitä, että Alex on nyt poissa, en vaan saa sitä päähäni. Tiedän, että hän on kuollut, mutta en vain tajua sitä. Luulin, että hautajaisissa viimeistään tajuaisin ja itkisin, mutta ei siinä niin käynytkään. Kyllä minulle tietysti tulee haikea olo, kun ajattelen häntä, mutta eiko minun pitäisi olla surullisempi? Ehkä kuolema on vain niin vieras asia minulle, etten oikein osaa surra kunnolla. Olen ollut ties kuinka monissa hautajaisissa, mutta kukaan todella läheinen ihminen ei ole vielä kuollut. En siis voi edes kuvitella tätini ja Alexin sukulaisten tuskaa, voin vain arvailla miten hirveää se on.
Kaiken surun keskellä olen kiitollinen siitä, että sain edes tutustua Alexiin ja jutella hänen kanssaan muutamia kertoja. Hän vaikutti aina niin kiinnostuneelta kaikesta, mitä hänelle ikinä puhuikaan. En ikinä puhunut hänelle paljoa, niinä kertoina kun hän oli Suomessa, olin pari muutaman vuoden nuorempi ja pelkäsin niin paljon englannin puhumista, että olin aika vähäpuheinen, nyt taas Alex oli jo niin huonossa kunnossa, ettei hän pitkiä keskusteluja olisi edes jaksanut käydä. Viimeisen keskustelumme tulen kuitenkin aina muistamaan, olimme juuri lähdossä Eliisan kanssa tätini kaverille asumaan, kun Alexin kunto oli heikentymässä emmekä tietenkään siinä tilanteessa olisi voineet jäädä tädilleni yhtään pidemmäksi aikaa. Keskustelu oli oikeastaan vain muutaman sanan pituinen, Alex kärsi kivuistaan ja silti hän sanoi minulle, että pitäkää hauskaa, nauttikaa. Ja aivan viimeiseksi hän sanoi "See you!" ja sen muistan aina. Kyllä me vielä näemmekin, siitä olen varma.
Perhaps they are not stars in the sky, but rather openings in Heaven where our loved ones shine down to let us know they are happy.
Goodbye Alex!
